Onni, joka löytyi lehtiroskiksesta

Pikkusisko hurahti Facebook-kirppiksiin ja huomasi, miten minuuteissa voi saada aikaan raivoisan riidan, leimautua kieroksi kirppishaukaksi tai haluttujen aarteiden haltijatarkummiksi. Vauhdikas kommentointi hämää: kansiot hukkuvat toistensa alle, kuvat vilistävät seinää pitkin datamaailman rakoon. Nostoja saa tehdä vain kolme päivässä tai kerran kolmeen päivään. Vai oliko niin, että vain kolmesti saa nostaa? Sääntöjen rikkojaa rangotaan huoletta, kivitetään kovilla kommenteilla ja poistetaan ryhmästä, varoittamatta.

Siniset lasikulhoni ovat kaupan ilmaiseksi, mutta en uskalla enää nostaa ilmoitusta. Enkä oikein jaksakaan. Ei huvita nähdä vaivaa sen eteen, että joku tekee taas oharit tai vetää muuten vain hernesopat väärään sieraimeen. 35 euroa maksavan muumi delfiinimukin edestä sen sijaan viitsin ja menen oikein parkkipaikalle vastaan potentiaalista ostajaa. Kannatti, kaupat syntyi.

Milloin siniset lasiesineet tulee taas muotiin?

Kuukaudessa potti kasvaa, astiakaappini yhdenmukaistuu ja ikeakassillinen minulle turhaa, mutta jokseenkin käyttökelpoista ja siksi rahanarvoista tavaraa löytää uuden osoitteen. Erikoisia kohtaamisia, aikatauluista joustamista, varauksia, ohareita, positiivisia yllätyksiä, hymyjä, kiitosviestejä, komeroiden kevennystä -  monen tunteen siivittämänä karkkipurkin vieressä olevaan kirjekuoreen kerääntyi 200 euroa.

Suunnittelen käyttäväni rahat johonkin ihanan turhaan, vaikkakin järkevään. Uusin kylppärin pyyhkeet ja ostan pari muumikulhoa. Ilmankin pärjäisi, mutta juuri nyt ei huvita pärjätä.

Kunnes kosahtaa. On lauantai ja vien lehtiroskat. Tulee seuraava lauantai ja etsin täysin mystisesti kadonnutta kuorta. Kyllä, ajatuksenjuoksuni on vikkelää ja tulen tulokseen, jossa rahakuori makaa jossain lehtiroskiksen uumenissa Seiskan ja Tokmannin mainoksen välissä. On lauantai-ilta ja ulkona on pimeää ja kylmää. Teekkari ei epäröi hetkeäkään lähteäkö kaatamaan lehtisäiliö ylösalaisin ja leikkimään kanssani "lehtidyykkari testaa parisuhteesi" -tositvelämystä. Mun arjen sankari. Vaikka eihän siitä kuoresta enää vilaustakaan näkynyt. Eikä näkynyt MeNaisistakaan, eli jollain oli ollut jouluaatto ja karkkipäivä yhtäaikaa!

Pikkusisko Siippainen ei luovuta. Isovelikin jaksoi tsempata "Siippaisilla aina asiat järjestyy, tää saattaa vielä kääntyä tuplapotiksi". Työkaveri lohdutti: "Mieti sitä onnellista, joka sen kuoren sieltä löysi, se on ehkä 200 kertaa onnellisempi, kun mitä sua ottaa päähän!".  Totta, leuka rintaan ja uusia muumimukikauppoja kohti. Möin Teekkarin silitysraudankin, kun otti niin kovasti päähän.

Isoveljen tsemppiloikka!

 Hyväksyin asian hitaasti ja harkiten ja iloitsin lehtiroskisdyykkarin puolesta. Oishan sen nyt huikeeta löytää seiskanjuorujen sijaan kasa vitosia ja kymppejä. Entisillä pyyhkeillä pärjää ja ei ole aamupuurot jäänyt syömättä siitä syystä, etteikö astioita olisi.

Onnellinen loppu siis kaiken puolin. Opetti tarkkaavaisuutta, toisen onnesta iloitsemista, kauppataitoja ja peiliin katsomista. Oppitunnit käytyäni siivosin keittiön hyllyjä ja rättiin tarttui valkoinen kirjekuori. Kuori, jossa kauniilla käsialalla luki "Ainolle" ja jonka sisällä oli 200 euroa vitosen ja kympin seteleinä.

Mahtava keli olla onnellinen!

Nyt enää harmittaa, että se joku, jonka puolesta tulin tosi onnelliseksi,

ei koskaan löytänytkään sitä, mitä piti.  

Ps. Tää ois aina vaan kaupan. On muuten hyvä!

Onnellista viikkoa!

T. Pikkusisko