Luukku 14: Toinen joulusatu

Vain kerran minun on täytynyt pysähtyä talvisella Mustalaistiellä. 

Kuulin tämän tarinan silloin.

Pihtiputaan ja Kinnulan välillä kulkee yhdystie 6540. Se on noin 22,71 kilometriä pitkä. Matka saattaa tuntua pitkältä, jos varoo jokaista tien yli kulkevaa elukkaa. Valo taittaisi tuota matkaa 1 079 252 849 kilometrin tuntinopeudella. 

Tärkeätkin ihmiset kutsuvat taivalta Mustalaistieksi. 

Kunnanvaltuusto 24.08.2015 § 57

Valtuustoaloite Kinnulantien (Mustalaistien) ja Seläntauksentien perusparannuksesta

Harva viisaistakaan miehistä tietää, mistä tie on dramaattisen nimensä saanut. Mutta nytpä tietävät. Ja pian tiedät sinäkin. Mustalaistie on saanut nimensä siitä, että kaksisataa vuotta sitten tie oli musta kuin jää. Tien pimeys johtui siitä, ettei Aurinkokaan tiennyt missä se sijaitsee. Yksikään valonsäde ei osunut tuolle tienpätkälle, joka yhdisti toisilleen rakkaat – keskisuomalaiset Pihtiputaan ja Kinnulan pitäjät.

Oli kuitenkin yksi mies, joka toi valoa Mustalaistielle. Hän oli joulupukki, joka kiikutti lahjoja aina kerran vuodessa tuon tien varressa asuville ihmisille. Valo syntyi muun muassa Petteri Punakuonon nenänpäästä, mutta ennen kaikkea joulupukin toisessa kädessä kantamastaan lyhdystä. Kaksin käsin kantaminen oli mahdollista, koska toisessa kädessä ollut lahjasäkki oli kovin kevyt. Ei Mustalaistiellä montaa perhettä asunut. Paitsi Seläntauksessa, jonne meni parhaina vuosina useampikin lahjus yhdessä rytäkässä. 

Pimeää bisnestä, tapasi joulupukki noilla rasteillaan sanoa ja nauroi hyväntuulisesti päälle. Samalla hän ihmetteli, mitä niissä littanoissa joulupaketeissa saattoikaan olla. Liekö säkkejä, joilla asukkaat yrittivät kaapata vähäistä valoa talteen, hän ajatteli. Joka joulu pukki mietti, että onko Mustalaistien asukkaiden touhussa mitään järkeä. Ei kannettu valo kaivossa pysy. 

Muutosta oli tultava. Joulupukki kysyi apua Petteri Punakuonolta. Sillä olikin oitis oiva aatos. Sarvipää ehdotti, että jospa vaeltavat sukulaisporot alkaisivat kulkea säännöllisesti Mustalaistien yli. Niiden punaiset nenät varmasti toisivat valoa koko tienoolle. 

Kului pari sataa vuotta ja Petterin sukulaisporot kasvoivat pikkuhiljaa peuroiksi, sitten oikein isoiksi hirviksi. Nenän punahohde himmeni evoluution myötä, mutta luonto oli ottanut tilanteesta kopin. Sorkkaeläimet eivät tarvinneet punanenää, koska ihmiset olivat alkaneet liikkua autoilla, joissa oli tehokkaat ajovalot ja entistä maltillisemmat kuskit. Ihmisten äly alkoi loistaa niin paljon, että pian myös Aurinko soi muutaman tunnin valoa Mustalaistielle.

Kuulin tuon tarinan ensimmäisen ja toisen adventin välissä, kun Petteri Punakuonon reservijoukot olivat tarkistuskäynnillä Mustalaistiellä. Olivat ottaneet ikään kuin lakkautetun Liikkuvan Poliisin virkaa itselleen. Tulivat aina kopsuttamaan auton ikkunaan, jos vauhti Pihtiputaan ja Kinnulan tiellä meinasi käydä varomattomaksi.  

Mustalaistie kulkee keskellä villiä luontoa – Natura-aluetta.
 Se on virallisesti hyväksytty hiljaiseksi alueeksi, jossa sielu lepää, eikä sade piiskaa voimalinjoja.
 ”Seläntauksen äänimaiseman loivat pääskyt, kurjet, ampiaiset ja haavan havina, melua tuotti satunnainen lentokone ja vastaan tuleva auto”. Keskisuomi.fi

Lue lisää Seläntauksen luonnonrauhasta tästä linkistä.